Tuulettamista ja tuulettumista organisaation henkilöstökoulutuksessa

Hankkeen tutkija Ulla Karvonen tarkastelee kirjoituksessaan tilannetta, jossa koulutettavan odotuksenvastainen kontribuutio uhkaa viedä keskustelun sivuraiteelle ja siten horjuttaa henkilöstökoulutustyöpajan agendaa. Huomion kohteena on se, millä tavoin työpajaa vetävä taitelija-kehittäjä hyödyntää kontribuutiota agendansa toteuttamisessa ja säilyttää siten vetovastuun itsellään uhkaamatta koulutettavan kasvoja.

Yhteiskunnan nopea muuttuminen vaikuttaa niin kaupallisten kuin julkishallinnon alan organisaatioidenkin toimintaympäristöihin ja pakottaa ne uudistamaan toimintaansa. Yhdeksi apuvälineeksi uusien toimintatapojen kehittämiseen on tarjottu taideperustaisiin menetelmiin nojautuvia interventioita. Taiteelliset interventiot voivat olla eri tyyppisiä: ne voidaan räätälöidä kertaluonteisesti tietyn tilaajan tarpeisiin, mutta myös tuotteistaa eli kehitellä valmis, toistettavissa oleva palvelukokonaisuus, jota sitten viedään uusille asiakasryhmille. Yksi tällainen hankkeessamme tarkastelemamme palvelutuote on yhteismusisointia hyödyntävä työpaja, jonka tavoitteena on avata uusia näkökulmia tiimin jäsenten väliseen vuorovaikutukseen, vahvistaa heidän välistään kommunikaatiota ja yhteistyötä, rohkaista luovuuteen sekä kohentaa työpaikan ilmapiiriä.

Palvelutuotteelle ominaista on, että palvelu on ainakin jossain määrin standardoitu, siis vakioitu ja systematisoitu toistettavissa olevaksi konseptiksi. Tässä suhteessa tarkastelemaamme yhteismusisointityöpajaa voidaan lähestyä ennalta suunniteltuna vuorovaikutustilanteena. Tästä todistaa myös se, että aineistoomme tallennetut, eri työyhteisössä eri ajankohtina toteutetut työpajat ovat verrattain yhtenäisiä niin kokonaisrakenteensa kuin yksittäisten osioiden sisäisen rakenteen osalta; jopa kouluttajien vuorosanat eri työpajoissa ovat paikka paikoin lähes sanatarkasti identtisiä. Toisaalta yksityiskohtaisimmankin suunnitelman toteutuminen riippuu monenlaisista tilanteisista tekijöistä, muun muassa koulutettavien toiminnasta. Mitä vuorovaikutteisemmin tilanne etenee ja mitä suurempi rooli koulutettavien toiminnalla siinä on, sen monipuolisemmat ja laajemmat mahdollisuudet koulutettavilla on vaikuttaa sen kulkuun myös tavoilla, joita kouluttaja ei välttämättä ole osannut ennakoida. Niinpä työpajan onnistumisen kannalta keskeistä on yhtäältä kouluttajan taito ohjeistaa, motivoida ja rohkaista koulutettavia osallistumaan toimintaan tavoilla, jotka palvelevat kouluttajan suunnitelman toteutumista, toisaalta hänen kykynsä hyödyntää koulutettavien odottamattomia ja kenties tarkoituksellisesti kouluttajaa haastaviakin kontribuutioita työpajan tavoitteiden saavuttamista edistävillä tavoilla.

Edellisessä kirjoituksessa hankkeemme tutkija Piia Mikkola esitteli erilaisia tapoja, joilla teatteri-improvisaation työtavoista ammentavaa koulutustilaisuutta vetävä performanssitaiteilija houkuttelee koulutettavia ottamaan aktiivisesti osaa harjoitteisiin. Mikkolan mukaan kouluttajan on kyettävä saavuttamaan kouluttavien luottamus muun muassa osoittamalla oma asiantuntijuutensa ja koulutuksen merkitys ja anti. Näin hän voi jo ennalta ehkäistä koulutettavien mahdollista vastustusta. Lisäksi kouluttajan on tärkeää pystyä rohkaisemaan ja kannustamaan koulutettavia osallistumaan harjoitteisiin. Se voi tapahtua esimerkiksi kehystämällä harjoitukseen ryhtymisen mahdollisimman helpoksi, etenemällä askel kerrallaan helpommista harjoitteista kohti vaativampia sekä osallistumalla itse harjoitteeseen. Samankaltaisia vuorovaikutuksellisia keinoja käyttävät myös tarkastelemiemme yhteismusisointityöpajojen vetäjät.

Aina ennakoivat ja ennaltaehkäisevät keinot eivät kuitenkaan riitä, vaan koulutettavat voivat syystä tai toisesta vastustaa heille tarjottua roolia esimerkiksi viivästyttämällä harjoituksiin ryhtymistä, osallistumalla niihin innottomasti, kieltäytymällä osallistumisesta tai arvostelemalla kriittisesti kouluttajaa, koulutusta tai sen sisältämää yksittäistä harjoitetta. Seuraavaksi tarkastelen erästä aineistostamme poimittua tilannetta, jossa tulkitsen koulutettavan tarkoituksellisesti vastaavan kouluttajan kysymykseen odotuksenvastaisella tavalla ja siten haastavan tämän auktoriteettia määritellä työpajan agenda. Kiinnitän erityisesti huomiota tapaan, jolla kouluttaja kiinnittää koulutettavan kontribuution osaksi meneillään olevaa toimintaa ohittaen siihen sisältyvän vastarinnan tavalla, joka säilyttää kouluttajan vetovastuun ja turvaa hänen agendansa uhkaamatta kenenkään kasvoja.

Tarkastelemissamme yhteismusisointityöpajoissa kouluttaja kehottaa ensimmäisen lämmittelyharjoitteen jälkeen koulutettavia muistelemaan työelämään tai henkilökohtaiseen elämään liittyvää tilannetta, jossa ovat viimeksi saaneet juhlia onnistumista tai, kuten kouluttaja asian ilmaisee, ”päässeet tuulettamaan oikein kunnolla”. Kun joku osallistujista on jakanut muistonsa, kouluttaja kehottaa häntä esittämään tilanteessa kokemansa tunnetilan kehollisesti. Tästä kehollisesta esityksestä kehitellään yhdessä tuuletus, jota seuraavassa harjoitteessa käytetään epäonnistumisten ja virheiden juhlimiseen. Improvisaatioharjoitteiden onnistumisen kannalta on nimittäin oleellista luoda ryhmään ilmapiiri, jossa epäonnistumisia ei pelätä vaan mokiin suhtaudutaan vääjäämättömänä ja tervetulleenakin osana harjoitteisiin osallistumista; virheet kertovat siitä, että on ainakin yritetty. Parhaimmillaan mokat voivat rikkoa totunnaisia rutiineja ja johtaa uudenlaisten, luovien ratkaisujen syntymiseen. Siksi niitä on syytä tervehtiä ilolla. Tämän asenteen siirtyminen henkilöstökoulutuksen harjoitteista koulutettavien arkiseen työhön lienee myös yksi tämän tyyppisten taiteellisten interventioiden keskeisistä päämääristä.

Toisessa aineistomme työpajoista yksi koulutettavista kuitenkin tulkitsee – mitä ilmeisimmin tahallisesti – väärin sen, mitä kouluttaja tarkoittaa tuulettamisella. Sen sijaan, että kertoisi onnistumiseen liittyvän muiston, jota kouluttaja aloitteellaan hakee, hän kertoo naureskellen päässeensä viimeksi tuulettamaan kunnolla pikkujouluristeilyllä. Kun kouluttaja pyytää häntä kertomaan tarkemmin tilanteen herättämistä tuntemuksista, koulutettava vastaa edelleen naureskellen kysymällä, eikö pikkujouluristeily ole perinteisesti tuulettumisen – siis rentoutumisen ja arjesta irtautumisen – symboli. Muut koulutettavat ja myös kouluttajat osoittavat nauramalla käsittelevänsä puheenvuoroa humoristisena, ja naurun vaiettua kouluttaja ilmaisee paitsi rekisteröineensä vastauksen, myös huomioineensa, että hänen käyttämänsä tuulettaa-verbi on muuttanut muotoaan verbiksi tuulettua (se oli tuulettumisen suorastaan okei).

Seuraavaksi kouluttaja pyytää koulutettavaa esittämään mainitsemansa tuulettumisen kehollisesti. Kun koulutettava ei heti reagoi tähän, kouluttaja toistaa pyyntönsä hieman muunneltuna mutta saa siihen kehollisen esityksen sijaan sanallisen vastauksen: ensin koulutettava sanallistaa omaa pohdintaansa (miten se on) ja sitten esittää – edelleen humoristiseksi rakennetun – sanallisen kuvauksen kehollisesta toiminnasta (se olis varmaan semmonen hauisharjotus). Kouluttaja ei kuitenkaan tyydy tähän vaan toistaa pyyntönsä esittää tilanne kehollisesti. Nyt koulutettava tuottaakin pyydetyn kehollisen esityksen: hän tekee oikealla kädellään suuren liikkeen, joka jäljittelee lasin tai tuopin nostamista pöydältä huulille, ja kuvitteellisen juoma-astian lähestyessä suuta hän kallistaa ylävartalonsa ja päänsä taaksepäin ikään kuin juodakseen sen tyhjäksi. Esitys saa taas aikaan naurunremakan, jonka tauottua kouluttaja sanoittaa esityksen ilmaisemaa tunnetilaa (tommonen ilon elementti selkee) ja kuvailee liikerataa (lähtee tuolt suorastaan niinku lantiosta). Sen jälkeen esitys toistetaan yhdessä joitain kertoja ja siihen lisätään joitain elementtejä, esimerkiksi ääntä, jonka jälkeen siirrytään seuraavaan harjoitteeseen.

Tulkitsen koulutettavan haastavan ehdotuksellaan tietoisesti ja tarkoituksellisesti kouluttajan agendaa ja siten ilmaisevan siihen kohdistuvaa vastarintaa. Ensinnäkin tuulettaa-verbin väärinkuuleminen tai väärinymmärtäminen vaikuttaa tahalliselta: koulutettava tuottaa pikkujouluristeily-ehdotuksensa naureskellen niin, että sen luonne ei-vakavastiotettavana käy selvästi ilmi. Hän siis paitsi kieltäytyy toimimasta odotuksenmukaisella tavalla myös lyö tilanteen leikiksi eli siirtyy kouluttajan ylläpitämästä asiallisesta kehyksestä vitsailuun. Toiseksi hän nostaa kehollisessa esityksessään keskiöön juomisen, joka tässä kontekstissa on helposti tulkittavissa nimenomaan alkoholin juomiseksi – onhan pikkujouluristeily kulttuurisesti tunnistettavissa tilanteeksi, jolle ominaista on runsas alkoholin käyttö. Vaikka työpaikan pikkujouluristeily on juurikin työelämään liittyvä sosiaalinen toimintatyyppi, sitä koskevien kulttuuristen uskomusten valossa kyse on ennen muuta työpaikan arkisen elämän karnevalisoinnista, sitä ohjaavien virallisten sääntöjen ja normien hetkellisestä kyseenalaistamisesta. Maininta pikkujouluristeilystä sisältää vie ajatukset helposti humalahakuiseen juomiseen ja siihen liittyvään holtittomaan käytökseen, vaikka nämä stereotyyppiset käsitykset voivat toki usein – tai jopa useimmiten – kuvata varsin huonosti todellisia pikkujouluristeilyitä. Joka tapauksessa koulutettavan voi nähdä ehdotuksellaan tarkoituksellisesti haastavan kouluttajan agendaa ja koettelevan kouluttajan ylläpitämän sosiaalisen toimintatyypin rajoja. Tämän tyyppinen vastarinta voi kummuta esimerkiksi koulutettavan pyrkimyksestä huvittaa työkavereita ja vahvistaa ryhmän sisäistä koheesiota viittaamalla yhteiseen kokemukseen (tavalla, joka sulkee kouluttajat ulkopuolelle ja rakentaa vastakkainasettelua suhteessa heihin), aidosta turhautuneisuudesta tai kiinnostuksen puutteesta työpajaa kohtaan tai epävarmuudesta uudenlaisen tilanteen edessä. 

Työpajaa vetävä taitelija-kehittäjä voisi ohittaa ehdotuksen tai hylätä sen vääränlaisena ja pyytää koulutettavilta lisää ehdotuksia, mutta sen sijaan hän käsittelee sitä odotuksenmukaisena kontribuutiona ja etenee sen suhteen samalla tavoin kuin toisessa työpajassa esitetyn odotuksenmukaisen ehdotuksen suhteen eli pyytää ehdottajaa esittämään kuvaamansa tilanteen kehollisesti. Koulutettavan esitys jäljittelee liikettä, jolla – pikkujouluristeilyyn liittyvien kulttuuristen oletusten valossa alkoholipitoista juomaa sisältävä – tuoppi tai lasi nostetaan huulille, mutta kouluttaja sanallistaa esityksen annin tavalla, joka tukee työpajan agendan etenemistä: hän nostaa siitä esille myönteisen tunteen, ilon, jota tuuletuksella alun perin olikin tarkoitus ilmentää. Näin hän sulauttaa ehdotuksen osaksi työpajan agendaa antamatta sen horjuttaa harjoituksen kulkua ja ohittaa siihen sisältyvän vastarinnan tavalla, joka ei uhkaa ehdotuksen tuottaneen koulutettavan kasvoja. Ehdotuksen tyrmääminen ohittamalla se tai osoittamalla se vääränlaiseksi taas olisi johtanut lähes vääjäämättä ehdotuksen tekijän kannalta kiusalliseen tilanteeseen ja pahimmillaan jopa enemmän tai vähemmän avoimeen vastakkainasetteluun kouluttajien ja koulutettavien välillä. Vähintäänkin se olisi välittänyt koulutettaville meneillään olevan harjoitteen ja koko työpajan perusajatuksen kanssa ristiriitaista viestiä siitä, että kouluttaja arvioi koulutettavien kontribuutiota ja hyväksyy vain ne, joita pitää oikeanlaisina.

Improvisaatiokouluttajille suunnattujen oppaiden mukaan hyväksyvä suhtautuminen toisten ehdotuksiin on improvisaatiokoulutuksessa keskeistä, ja osallistujien tuottamien ideoiden tyrmäämistä tulisi välttää, koska juuri arvioiduksi tulemisen ja epäonnistumisen pelko kahlitsee luovuutta ja estää osallistujia heittäytymästä harjoitteisiin täysillä. Vastatessaan työpajan agendan etenemisen näkökulmasta epätarkoituksenmukaisiin kontribuutioihin, olivat ne sitten tarkoituksellisia haasteita ja protesteja tai tahattomiin väärinymmärryksiin perustuvia, taitelija-kehittäjän onkin tärkeää varmistaa, etteivät osallistujien kontribuutiot tule arvotetuksi kielteisesti. Toisaalta taitelija-kehittäjän on kyettävä huolehtimaan siitä, että työpaja etenee riittävässä määrin suunnitelmien mukaan. Edellä kuvaamani tilanne havainnollistaa näiden helposti ristiriitaisiksi kääntyvien vaatimusten onnistunutta yhdistämistä ammattikirjallisuudessakin linjattuja periaatteita noudattaen. Näin se valottaa konkreettisella tapaa sitä, miten keskeinen ammattitaidon osa-alue vuorovaikutusosaaminen on taiteilija-kehittäjälle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *