Taiteilija kouluttajan saappaissa

Hankkeen tutkija Piia Mikkola käsittelee kirjoituksessa sitä, millaista osaamista taiteilijalta vaaditaan perinteisen taidekentän ulkopuolella. Kirjoituksessa esitellään Mikkolan ja Riikka Nissin keväällä julkaistun tieteellisen artikkelin tuloksia.

Viime vuosina useissa työelämän organisaatioissa on alettu tunnistaa taidetyön merkitys. Työpaikoilla ja yrityksissä on kiinnostuttu siitä, millaista annettavaa taiteella voisi olla koulutustyöhön tai henkilökunnan tiimiytymiseen, perehdytykseen sekä virkistykseen. Samaan aikaan monet taiteilijat ovat ryhtyneet etsimää ansaintamahdollisuuksia perinteisen taidekentän – gallerioiden, konserttisalien, teatterien ja näyttämöiden – ulkopuolelta. On muodostunut uudenlainen ammattikunta, taidealan asiantuntijatyöläiset, joka toimii erilaisissa kehittämistehtävissä. Taiteilijat ovat löytäneet uusia työmahdollisuuksia esimerkiksi kouluttajina ja fasilitaattoreina. Parhaimmillaan taiteellisen ajattelun leviäminen uudenlaisiin ympäristöihin on hedelmällistä. Aikaisemmassa tutkimuksessa on tuotu esiin, että taidetyöllä voidaan vahvistaa luovuutta, parantaa työympäristöjä, edesauttaa oppimista ja ammatillista kehittymistä sekä tukea organisaatioiden muutosprosesseja (ks. esim. Lehikoinen & Pässilä 2016).

Perinteisen taidekentän ulkopuolella toimiminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Astuessaan uudenlaiseen toimintaympäristöön, taiteilija asettuu väistämättä ulkopuolisen rooliin: hän ei ole osa organisaation pysyvää henkilöstöä. Omanlaisensa haasteen asettaa myös työn sisältö. Vaikka taiteilija hallitsisi oman taiteenlajinsa, hän kohtaa väistämättä tilanteita, joiden asiantuntija hän ei ole.

Millaista osaamista taidepohjaisen työskentelyn tuominen yrityksiin ja työpaikoille sitten taiteilijalta vaatii? Tähän kysymykseen olemme etsineet vastauksia tapaustutkimuksessa (Mikkola & Nissi 2020), jossa tarkastelimme performanssitaiteilijan vuorovaikutuksellista toimintaa henkilöstökoulutuksessa. Analysoimme sitä, miten taiteilija esitteli koulutuksessa taidepohjaista menetelmää, patsasharjoittelua, sekä ohjasi koulutettavia harjoituksen toteuttamisessa.

Tutkimuksessamme nousi esiin se, että taidepohjaisen menetelmän hyödyntäminen on ensinnäkin pohjustettava yleisölle huolellisesti. Taiteilija ei voi pudottaa koulutettavia kylmiltään esimerkiksi keholliseen harjoitteluun. Usein taidepohjaista työskentelyä onkin tarpeen lähestyä välivaiheiden kautta. Ensimmäinen vaihe voi olla se, että taiteilija sanoittaa edessä olevaa harjoitusta yleisölleen. Tässä vaiheessa taiteilijan omalla esiintymisellä ja sanavalinnoilla on tärkeä rooli. Taiteilijan on ikään kuin lunastettava yleisönsä luottamus voidakseen ohjata yleisöä harjoittelun myöhemmissä vaiheissa. Myös erilaiset lämmittelyharjoitukset toimivat välivaiheina kohti taiteellista toimintaan siirryttäessä.

Toiseksi on keskeistä, että taiteilija osaa muunnella toimintaansa ja ohjeitaan tilanteen vaatimukset huomioon ottaen. Tämä vaatii sosiaalisen tilanteen lukutaitoa. Alussa koulutettavien rohkaiseminen taiteellisen harjoituksen aloittamiseen ja harjoituksen ”uhkaavuuden” vähentäminen voivat olla keskeisiä tavoitteita. Taiteilija voi kehystää harjoitukseen ryhtymisen mahdollisimman helpoksi tehtäväksi: vähimmäissuoritus riittää. Hän voi myös suostutella, kannustaa ja kutsua yleisöään harjoittelun pariin. Myöhemmin, kun työskentelyssä on päästy vauhtiin, taiteilija voi lisätä ohjeiden vaativuutta sekä mahdollisesti jättäytyä itse hieman pienempään rooliin.

Kolmanneksi tutkimuksessamme kävi ilmi, että taidepohjaisten menetelmien tuominen työpaikoille saattaa synnyttää joissakin koulutettavissa vastustusta. Vastustus voi ilmentyä esimerkiksi vitsailuna, joka on yksi keino käsitellä sosiaalisesti haastavaa tilannetta. Taiteilijan onkin tärkeää pystyä sanoittamaan taiteellisen toiminnan merkitys, uutuusarvo ja anti yleisölleen. Taiteilija voi myös pyrkiä madaltamaan kynnystä harjoittelun aloittamiseen sekä kannatella harjoittelua ohjeillaan ja omalla esimerkillään.

Kaiken kaikkiaan tutkimuksemme osoitti, että kouluttavan taiteilijan rooli on monin tavoin haastava. Siinä onnistumista ei takaa henkilökohtainen ammattiosaaminen, oman taiteenlajin hallinta. Kouluttajan roolissa toimivalta taiteilijalta vaaditaankin monenlaista vuorovaikutuksellista asiantuntemusta ja tilanteenlukutaitoa. Taiteilijan on jatkuvasti myytävä toimintakonseptiaan yleisölleen ja saatava yleisö suostumaan taiteellisen menetelmän soveltamiseen.

Vaikka tutkimuksemme on yksittäinen tapaustutkimus, se valaisee ilmiötä, joka ansaitsee yhteiskunnassa lisää huomiota. Uudenlaisen ammattikunnan syntymisen myötä muodostuu väistämättä myös uusia haasteita ja vaatimuksia, joihin hybridien työntekijöiden on kyettävä vastaamaan. Hankkeessamme (Selviytymisen mekanismeja. Työllistävät vuorovaikutuskäytänteet palvelu- ja keikkatalouden mobilisoituvissa asiantuntijaprofessioissa) tarkastelemme näitä haasteita erilaisista näkökulmista ja erilaisilla menetelmillä. Toivomme lämpimästi, että havainnoistamme voisi jatkossa olla hyötyä myös taiteilijoille, jotka suunnittelevat laajentavansa taiteellista toimintaansa työelämän organisaatioihin.

Kirjoituksessa on käytetty seuraavia lähteitä:

Mikkola, Piia & Nissi, Riikka (2020). Myyntityötä ja osallistumisen säätelyä. Tapaustutkimus taiteilijan ohjaamasta harjoituksesta henkilöstökoulutuksessa. Kokoelmajulkaisussa: Kieli ja taide – soveltavan kielentutkimuksen ja taiteen risteämiä. (Toim. Pöyhönen, S. & Paulasto, H.) AFinLA-e 12, 163–191. DOI:https://doi.org/10.30660/afinla.84538

Lehikoinen, Kai & Pässilä, Anne (2016). Johdanto. Teoksessa: Taiteilija kehittäjänä. Taiteelliset interventiot työssä. (Toim. Lehikoinen, K., Pässilä, A., Martin, M. & Pulkki, M.) Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, 7–33.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *